Strateginen vahvuus EU:ssa
Suomi on tällä hetkellä Euroopan unionin merkittävin nikkelin tuottaja. Nikkeli on kriittinen raaka-aine ruostumattomalle teräkselle, erikoisseoksille sekä litiumioniakuille, joita käytetään sähköajoneuvoissa, energian varastoinnissa, uusiutuvan energian teknologioissa ja muissa korkean teknologian sovelluksissa. Suomella on Euroopassa ainutlaatuinen asema, sillä maassa on hyvin kehittynyt nikkelin arvoketju, joka kattaa kaivostoiminnan, rikastuksen, jalostuksen ja akkulaatuisten kemikaalien tuotannon. Tämä integroitu ekosysteemi luo huomattavasti enemmän arvoa kuin pelkkä raaka-aineiden vienti.
Kevitsan erottaa kansainvälisesti edukseen erityisesti maailmanluokan ympäristösuorituskyky. Siinä missä nikkelin tuotannon maailmanlaajuinen keskimääräinen hiilijalanjälki oli vuonna 2023 yli 34 kg CO2- ekvivalenttia nikkelikiloa kohti, Bolidenin nikkelikivestä jalostetun nikkelin hiilijalanjälki on alle 5 kg CO2-ekvivalenttia kiloa kohti. Korkeatasoista ja vähähiilistä tuotetta toimittamalla haluamme mahdollistaa sen, että EU voi vähentää riippuvuuttaan EU:n ulkopuolisista markkinoista.
"Toimintamme on keskeinen mahdollistaja sille, että EU voi vähentää riippuvuuttaan Venäjältä ja Aasiasta peräisin olevasta korkean hiilijalanjäljen nikkelistä. Emme vain louhi malmia, vaan turvaamme vastuullista ja läpinäkyvää toimitusketjua koko Euroopan mantereelle"
— Boliden Kevitsan General Manager Tom Söderman.
Kilpailukyvyn haasteet
Keskeisestä roolistaan vihreässä siirtymässä huolimatta Suomen kaivosteollisuus kohtaa kiristyvän sääntely- ja verotusympäristön. Yksi keskeinen huolenaihe on nykyinen kaivosmineraaliveron taso. Suomessa metallimalmien verokanta on 0,6 % verotusarvosta, mikä on kolminkertainen verrattuna Ruotsin 0,2 %:n mineraalikorvaukseen.
Lisäksi EU:n vesipolitiikan puitedirektiivin toimeenpano muodostaa merkittävän haasteen. Suositukset nikkelin ympäristönlaatunormien (EQS) huomattavasta tiukentamisesta voisivat merkittävästi vähentää Suomen kykyä tuottaa kyseistä metallia.
Suomelle investointien väheneminen ei vaikuttaisi ainoastaan kaivoshankkeisiin, vaan myös jatkojalostukseen, innovaatiotoimintaan ja kehittyvään akkuklusteriin. Laajemmat yhteiskunnalliset vaikutukset voisivat näkyä työpaikkojen vähenemisenä, alueellisen talouskehityksen heikkenemisenä, verotulojen laskuna sekä heikentyneenä kykynä houkutella vihreään siirtymään liittyviä teollisia investointeja.
Jotta siirtymä fossiilivapaaseen tulevaisuuteen olisi edelleen mahdollinen, ympäristöpolitiikan on perustuttava paikallisiin suomalaisiin olosuhteisiin eikä yhdenmukaisiin suosituksiin, jotka eivät huomioi kotimaisen nikkelin strategista merkitystä. Keskeinen kysymys ei ole se, tarvitaanko muutosta, vaan se, tukevatko kokonaisvaikutukset pitkän aikavälin kestävyyttä, kilpailukykyä ja yhteiskunnallista hyvinvointia.